Unista ja eläimistä
Olen viettänyt laiskaa viikkoa niin kuin diplomimeininkeihin kai kuuluukin. Puolen päivän aikaan sängyllä venytellessä tulin pohtineeksi sitä, että muistavatko eläimet uniansa. Fiilispohjalta epäilisin, että kaipa nyö joskus muistavat. Mutta jos muistavat, niin tuskin ne kuitenkaan pystyvät erottamaan unta ja todellisuutta toisistaan kun ihmisillekin tekee välistä vaikeaa.
Jos elikot muistavat mutta eivät tajua, niin siinä tapauksessa on varmaankin evolutionaarisesti hyödyllistä, ettei unia yleensä muisteta ettei todellisuus turhaan pirstaloidu. Toinen päätelmä voisi olla, että unen ja todellisuuden raja on varsin irrelevantti ja ensimmäinen tyttöystäväni Maria oli oikeassa ollessaan minulle vihainen jostain, mitä olin mennyt sanomaan hänelle unessa.
8 kommenttia:
Mulla ei ole tästä mitään faktaa, mutta muistatko sen keskustelun mitä käytiin tietoisuudesta, mitä se tarkottaa ja missä mielessä eläimet on tietoisia?
Esimerkkinä siitä, miten kuvittelen kissan hahmottavan maailmaa ja olemistaan siinä, kerroin ajattelevani, että kun olen lähdössä ulos, kissa huomaa että laitan kengät jalkaan ja takin päälle, ja osaa sen perusteella odottaa, että seuraavaksi toi menee tosta ovesta eikä tuu takaisin vähään aikaan. Kissalle takin päälle pukemisen merkitys ei kuitenkaan ole sama kuin ihmiselle, ei se osaa ajatella loogisesti, että hmm, hän laittaa takin päällensä, ulkona tarvitaan takkia koska siellä on kylmä, hän on siis ilmeisesti menossa ulos. Vaan kissa on oppinut tapahtumaketjun, joka toistuu yleensä riittävän samanlaisena.
Niin tästä päästään siihen, että jos kissa muistaakin unensa, se muistaminen on erilaista. Jos yksi unen funktioista (niin kuin yhden teorian mukaan) on vahvistaa valveilla syntyneitä selviytymisen kannalta merkittäviä yhteyksiä aivoissa, niin jollain tavalla ne myös "muistetaan". Mutta muistaminen tuskin on eksplisiittistä niin kuin meillä ihmisillä (kuten ei kissan muukaan ajattelu), vaan muistaminen saattaisi toimia esim. seuraavasti: Kissa (hereillä ollessaan) näkee ison oravan, jota se luontonsa mukaisesti yrittää ottaa kiinni. Orava on kuitenkin tälle kissalle liian iso saalis, puraisee sitä jalasta ja raapaisee pahasti nenään, niin että kissa joutuu perääntymään. Kissa näkee parina seuraavana nukkumiskertana unia, joissa se yrittää ottaa kiinni tai vaikka juoksee itse pakoon isoa oravaa, joka puree sitä nilkoista. Seuraavan kerran, kun kissa näkee oravan, se ei yritäkään ottaa sitä kiinni, ei ole huomaavinaankaan - koska se muistaa, että oravat on aika ikäviä kavereita. Unet ovat vahvistaneet valveilla ollessa saatua yksittäistä kokemusta, niin että oppiakseen välttämään oravia kissa ei tarvinnutkaan useita kurjia kokemuksia, vaan yksi riitti.
Tää oli sitten ihan totaalista spekulaatiota ja fiilistelyä. Orava ei muuten myöskään ole useimmille kissoille liian iso saalis (jotkut tappaa pupujakin), niin että huttua sitä myöten ;)
Ai niin, pienten lasten kohdalla kai raja todellisuuden, mielikuvituksen ja unen välillä on paljon hauraampi kuin aikuisilla. Hiisi kun ei muista, millaista unien näkeminen oli joskus kolmivuotiaana. Muistaako joku? Entä miten unien erottaminen todellisuudesta eroaa mielikuvitusystävän erottamisesta oikeasta ystävästä?
Mä muistan mun ekan (ja ainoan) kuumehallusinaation jonkun lapsellisen tulehduksen aikaan, olin varmaan jotain 7 ja siinä prinsessa ruusunen ja orava veti kilpaa köyttä; mun kerrossängyn katon vaneripohja oli ikään kuin kuvaruutuna. Oli siinä joku noitakin. Se oli ihan törkeen pelottavaa. Se toistui unena joskus ihan tosi paljon myöhemmin aikuisena, ollen huomattavalla tavalla pelottava ja todentuntuinen silloinkin. Ihan absurditkin jutut tuntuu tosi todellisilta, ja mulla käy usein niin, että mä tiedän että se on unta ja epätodellista, ja oon siinä unessa jotenkin tietoinen, että onpas todentuntuinen uni.
Itse en unia valitettavasti oikein muista, mutta ehkä se onkin syynä siihen, että jotkut valvetilan "oikeat" tapahtumat ovat jälkeenpäin liukuneet jonkinlaisiksi unimaisiksi muistumiksi ja lopulta ikään kuin luokittuneet uniksi.
Tai ainakin muistan n. 3-vuotiaana juuttuneeni jyväskyläläisen lähiön lähimetsän kivikkoon, josta isä tuli sitten parkumisen jälkeen pelastamaan. Tapahtumasarja taitaa olla ns. "varhaisin muisto", mutta sellaisena niin utuinen, että se muistuttaa näin kolmenkymmenen vuoden jälkeen enemmänkin heiveröisesti hahmottuvaa unta kuin perinteistä muistoa.
Pakkaa sekottaa vielä mieltä jäytävä pieni mahdollisuus, että olen nähnyt joskus vanhempana unta varhaislapsuuden Jyväskylästä ja että jotenkin olen päättänyt tuon unen olleen sittenkin totta. Ja nyt vain siis toistaisin unitarinaa totena.
Ympyrää ei tarvitse pyöritellä kovinkaan monta kierrosta, kun ainoa varma asia on, että jalka on tosiaan ollut jumissa Jyväskylässä 1977. Se, onko se tapahtunut unessa vai oikeasti, ei taida koskaan selvitä.
Uh-saatana. Mä lanseeraan Lariam-unien vastapainoksi Avarko-unet, joilla viittaan vapaan työajan vaikutuksiin unennäkijän henkiseen maailmaan.
Heräsin just jostain kotitekoisesta seikkailupeliunesta, jossa hämmentävä kokoelma arkkari, Kapria, Avarko plus muita ihmisiä olivat sisällä siinä seikkailupelissä. Eli se oli sellainen Quake -tasoisella first-person-shooter enginellä tehty seikkailupeli mutta me ihmiset oltiin siinä ihan livenä. Juoni vaikutti nostalgisen kököltä mutta ilmeisen viihdyttävältä. Mut sit jotenkin sen käyttö oli vaikeeta, en meinannu saada millään nostettua esineitä ja sit en tajunnu heti ottaa kaikkea. Ja sit kun katoin pääpahiksen, jonkun Kenraalin, tietosivuja, niin sen nimi vaihtu aina jos sitä katto liian pitkään, eli se piti lukee ja sit vikana kattoa nimi ja sit sulkea se popup, mut tietysti vaarana oli, että joku muu ehtii muuttaa sen nimen ennen kuin siitä on hyötyä. Sit jossain tikkaiden alapäässä loju valkoinen vähän lyttääntynyt spray-purkki, jota en heti tajunnut ottaa. Sitten kun menin hakemaan sitä, niin joku hiphoppari maalasi sillä jotain seinään kiinnitettyä tiedotetta piiloon. Yritin jotenkin saada sitä spray-purnukkaa itselle, mutta en osannut kontrolleja ja se hoppari suuttui. Lopulta sain neuvoteltua purkin itselleni, mutta en ehtinyt lukemaan tiedotetta seinästä ennen kuin törmäsin joihinkin tuttuihin jotka sanoi, että olin nukkunut (siellä pelissä) ja sitten havahtunut jostain painajaisesta ja kai selittänyt Artulle, että joku juttu oli mennyt pieleen jonkun asian kanssa. Ja sitten ne olivat silleen että "sä valitset painajaiset tosi huonosti".
WTF??
Nojoo. Ei toi ollut musta edes mitenkään superkiinnostava uni, mutta päätin blogaa kun siinä oli niin kivasti metatasoja ja olen ollut muutenkin viime aikoine vähän uniorientoitunut.
Vähän off-topic: mä oon viime aikoina jotenkin kauhistunut sitä miten epäluotettava oma muisti on, siis että miten unien lisäksi myös erilaiset tarinakuvitelmat ja sen tyyppiset "rinnakkaistodellisuudet" sekoittuvat muistoissa oikeaan todellisuuteen.
Muistan mm. kristallinkirkkaasti miten ystäväni Jennin siskon häissä niiden perheen labradorinnoutaja asteli hääkoirana vihkimistilaisuudessa kirkon käytävää pitkin. Todellisuudessa koiraparka on ollut autossa koko vihkimisen ajan.
Ilmeisesti tämmöisestä hääkoiravaihtoehdosta on joskus keskusteltu ja se on jäänyt mulle muistikuvaksi siitä miten asiat menivät.
Jotenkin pelottavaa.
Sanni, ensinnäkin kiits tämän blogin historian pätevimmästä kommentista.
Uskon sua kyllä enemmän kuin itseäni, mutta viran puolesta on pakko vääntää: eikö kissa kuitenkin nähdessään sinun pukevan takkisi näe mielessään sitä, miten seuraavaksi kävelet ulos ja sitten tulee hiljaista? Vaikka päättelykyvyn rajaisi pois, niin eikö tuo voisi riittää unen muistamiseen, vai ajatteletko, että takki->ovi->hiljaisuus -ketjun oppimisen tarvitaan niin monta kertaa, ettei katti voi muistaa mahdollisesti luovaa unta.
Hmm.. mulla taisi olla joskus mielikuvitusystävä. Lapsista en tiedä mitään, mutta eivätkös nuo jollain tasolla tiedä, ettei se mielikuvitusystävä ole ihan kokonaan olemassa? Vaikka eipä lapsille taida olla kauheasti merkitystä sillä mikä on ihan oikeasti olemassa ja mikä ei. Laiselleni selitysvimmaiselle aikuiselle se varmaan on olennaisempaa.
Eeva: kuulostaa aika inhalta lynchmäiseltä painajaisuudelta.
Mulla tulee joskus korkeassa kuumeessa aika kauheita pelkotiloja kun jotenkin houreessa maailma alkaa rakoilemaan ja sitten saatan jäädä jumiin johonkin matemaattiseen kaavaan jota yritän vaan ratkaista ja ratkaista mutta ei se tietenkään ole edes mikään oikea kaava.
jana ja karo: ihan mahtavaa kun kaikki ovat nyt tunnustaneet ettei kukaan oikeastaan tiedä mikä on totta ja mikä ei :)
Lähetä kommentti