Taiteen tekemisestä ja kokemisesta
Löysin taiteet teini-iässä. Ne tarjosivat tilaa emotionaaliseen ajatteluun ja samalla niiden harrastaminen rakensi identiteettiäni. Huumaannuin mahdollisuudesta saavuttaa kokonaan uusia yllättäviä maailmoja. Sittemmin niiden, erityisesti kuvataiteiden, teho kuitenkin laimeni.
Tosikko esitti blogissaan krapularetorisen kysymyksen, tietääkö taitelija mitä tekee. Luotailin oikeastaan samaa aihetta kun pääsin keskustelemaan kaiken maailman auktoriteettien kanssa tossa viime viikolla enkä nyt malta olla avaamatta suutani kun olen muutenkin halunnut kirjoittaa taiteesta jo pidemmän aikaa.
TJ jakaa niin taiteilijat kuin arkkitehditkin intuitiolla tekijöihin ja älyllä tekijöihin. Elokuvaohjaajista kuuluisia esimerkkejä ovat esimerkiksi Krzysztof "mikään-elokuvissani-ei-ole-sattumaa" Kieslowski ja David "valomies-näyttikin-hyvältä" Lynch. TJ:n näkökulmasta taiteilijan intentioilla tai työskentelytavalla ei ole kuitenkaan sen suurempaa merkitystä, vaan häntä kiinnnosti vain taideteoreetikkojen töille antamat merkitykset. Koska merkitykset annetaan, kanonisoidaan ja niitä muutetaan vasta työn syntymisen jälkeen, ei taiteilijasta tarvitse siis juuri välittää. Tietysti taiteilijat usein ovat hyvin tietoisia taidehistoriasta ja toisaalta vaikuttavat omassa ajassaan, joten tuskinpa ainakaan kaikki tulkinnat tulevat täysin yllätyksenä ja taiteilijat varmasti pyrkivät liittymään erilaisiin diskursseihin.
Itselleni tuota hyperteoreettista lähestymistapaa luontevampi on musiikinkuuntelua vastaava tapa, jossa teos vain koetaan ja siitä saadaan mitä saadaan. Kyseisellä matkallani näin esimerkiksi aivan mahtavia Richard Serran töitä, jotka ainakin arkkitehdin koulutuksen saaneena olivat lähes uskonnollinen kokemus. Ongelma kai on, että tekijänäkökulmasta nerokkaanvaikuttavien töiden tekeminen on jo määritelmällisesti vaikeaa.
Yhteenvetona toteaisin siis, että katsottiinpa taidetta minun tai TJ:n tavalla, niin kummassakaan tapauksessa ei juuri ole merkitystä, onko taiteilija osunut pensselillään oikeaan kohtaan. Ja vaikka olisikin, niin ymmärsikö hän kuitenkaan kaikkia tekonsa seurauksia?
1 kommentti:
Joo, intentioharhahan on tunnetusti harha... Erilaiset reseptioteoriat painottavat eri tavalla taiteen vastaanottajan "vain kokemista" ja oppineen teoreetikon tulkintaa, mutta mun mielestä molemmat palautuvat samalle puolelle teosta, joka on eri puoli kuin se missä taiteilija sijaitsee.
Mä en _tiedä_ visuaalisista taiteista yhtään mitään, ja lyriikastakin loppujen lopuksi aika vähän, mutta etenkin modernin runon kohdalla haluan uskoa että joka ainoan merkin paikka on mietitty, ja yhdenkin siirtäminen voisi periaatteessa muuttaa teoksen toiseksi. Niinpä lukija voi edelleen tulkita mitä haluaa, mutta tekijä olisi voinut vaikuttaa siihen ratkaisevasti hyvin pienellä eleellä. Prosaistin työssä taas voi olla ja ikävän usein onkin löysiä, vähän sinne päin osuneita vetoja, joiden summittaisuus kuitenkaan ei vaikuta useimpiin tulkintoihin.
Ja mä vaan siis lähinnä mietin, että kumpaa kuvataiteilija tekee. Kai nekin tekee kumpaakin, jotkut pipertää ja toiset vetää leveällä telalla, ja nyt käytin näitä maalausaiheisia metaforia tahallani vinoon, koska tällähän ei välttämättä tarvitse olla mitään tekemistä työn konkreettisen laadintatekniikan kanssa. Hymiö tähän...
Ja tähänkin. Tää ei siis ollut mikään puolustuspuhe. Oli vaan kiva ajatella heti näin aamutuimaan... Mähän olen niin suuri symmetrian ystävä, että pidän kehäpäätelmiäkin pohjimmiltaan ennen kaikkea kauniina.
Lähetä kommentti