Kiireellisyydentunteesta
Arttu blogasi siitä, miten hän toivoo gradunsa syntyvän vähän kuin vahingossa. Minulla on nyt herran kiitos noussut itselläni puolestaan jonkinmoinen vittuuntuminen; nyt on aika saada projekti kunnolla liikkeelle ja pakettiin. Olen myös suunnitellut Antin vanhemmille mökkiä, eikä siinäkään ole mitään todellista aikarajaa, mutta senkin haluaisin syntyvän heti nyt.
Kiinnostavaa minusta tässä on kiireellisyydentunne, jota en täysin ymmärrä enkä oikeastaan haluakaan analysoida liian tarkkaan. Päinvastoin olen ajatellut muokata siitä itselleni "draiverin", jota voisin käyttää seuraavat 5-10 vuotta.
Mielestäni minun kiireellisyydentunne eroaa Artun aiemmin blogaamasta flowsta siten, että en todellakaan ole minkäänlaisessa onnellisessa supertehokkaassa hurmostilassa vaan tilaani kuvaa paremmin sana "vittuuntunut".
4 kommenttia:
Draiverilla perinteisesti menee yleensä pitkälle. Tai sitten pitkälle ja pusikkoon. Mutta siis käytännössä aina pitkälle. Ja esim. graduntekoon se on kyllä varmasti oivallinen väline.
Itse olen ajatellut (mm. Pasi Toiviaisen Ilmastonmuutos. Nyt. -kirjan jälkeen ja gradut luojan kiitos ohittaneena) jatkaa peliä oikeastaan pelkillä puttauksilla. Ja niitäkin tarvittaessa putteri ylösalaisin käännettynä. Hitaasti, siis. Ilman kiirettä. Ja siinä sivussa mahdollisimman vähillä vittuuntumisilla. Jos se nyt ylipäätään on mahdollista.
Joka tapauksessa: kiinnostavaa. Sen enempää analysoimatta.
Olen aina ollut sitä mieltä, että luovuus ja tuottavuus edellyttävät tietyn määrän stressiä. Ilman tuota kiireellisyydentunnetta tai pientä pakkoa ei minkään vähänkään vaativamman suorituksen aikaansaaminen oikein tahdo luonnistua.. siis ainakaan minulta. Eli kyllä sitä voi (ja joskus suorastaa täytyy) käyttää tuollaisen "draiverina."
Toisaalta, siitä voi seurata myös ongelmia, jos homma menee överiksi.. liika stressi johtaa tilanteeseen, jossa on kiire koko ajan, mutta myöskään mistään tuottavasta tekemisestä ei tule juuri mitään; Hommien kasaantuminen vain lisää ahdistusta ja kierre ruokkii itseään. Jäljelle ei jää paljon muuta kuin tuo vitutus ja korkea verenpaine. Tää on ollut ainakin meikäläisen tilanne suunnilleen keväästä 2004 lähtien -- en suosittele.
Mä oikeastaan tarkoitan tolla kiireellisyydentunteella jotain tosi sisäsyntyistä. Mulla ei ole juurikaan ulkopuolista painetta noista mainitsemistani projekteista, mitä nyt raha jossain vaiheessa loppuu ellen palaa työelämän pariin, vaan nimenomaan jostain nousee sellainen tunne että hei nää täytyy saada valmiiksi nyt että pääsee seuraaviin asioihin/etteivät toiset mahdollisuusikkunat sulkeudu.
TKK:lla yrittämiseen keskittyvä proffa Peter Kelly tuntui nostavan aika tärkeänä erona Suomen ja Piilaakson kulttuureissa sen, että jälkimmäisessä ihmisiä riivaa "Sense of Urgency" ja musta tuntuu, että jotenkin toi jäi mulla vähän kummittelemaan. Tajusin, että himmailen liikaa ja siksi pidän nykyistä puoli-vittuuntunutta (mutta ei varsinaisesti stressaantunutta) mielentilaa aika hyödyllisenä.
Voi vide oon aika kade jos pystyt tolleen intellektualisoimalla saamaan ittestäs tehokkaan. Mulla paras motivaatio syntyy aina viime hetken paniikin ansiosta, ja sitä ennen en vaan saa mitään kovinkaan tehokkaasti aikaseks. Dipan ja kumppanit oon saanut valmiiks ihan vaan antamalla itelleni järkevän ja kohtuullisen dead-linen, ja sitten kaikki yleensä sujuu jotakuinkin niin että saavun tavoitteeseen, oli miten oli. Mutta siihenkin liittyy runsas määrä vitutusta! Tsemppiä!
Lähetä kommentti