Sopranos

Mielestäni elokuva on ylivertainen ilmaisumuoto suhteellisessa tehokkuudessaan. Erityisesti pidän televisiosarjoista, tai tarkemmin sanoen Sopranosista, koska siinä voidaan rakentaa henkilöhahmoja ja konnotaatioita ihan rauhassa, eikä tila lopu kesken. Asioista ei ikinä puhuta niiden nimillä ja merkityksetkin kerrotaan vasta kohtauksen viimeisen kuvan kestolla.

Äijäilyn lisäksi minua ilahduttaa Sopranosissa mukavat takaumat omasta vaihtarivuodesta ameriikanitalialaisessa perheessä. Perheen isä, Tony, puhui täydellistä englantia, mutta niin vauhkolla mafiakorostuksella, ettei se kelpaisi yhteenkään uskottavaan elokuvaan.

Aikanaan minulla oli hieman haasteita sopeutua perheenpään autoritääriseen tyyliin ja karheuteen kommunikaatiossa, mutta täytyy kyllä myöntää, että monia asioita on ikävä. Kuutena päivänä viikossa sai pastaa ja välillä kutsuttiin kolmenkymmenen hengen suku lounaalle.

Vaihtarivuoden päätteeksi Furgiuelet kysyivät, mistä pastasta olin pitänyt eniten. Kuvailin pastaa sellaiseksi, joka perustui spaghettiin, ja jossa oli spaghettin pinnalla valkoisia kokkareita. Herrasväki oli järkyttynyt. Pasta Carbonara! Se on niin helppo ja niin nopea tehdä!